Kun valokuva tuntuu hengittävän

Seisoin perjantaina Turun uuden musiikkitalon Fuugan kattoterassilla ja katsoin tuttua ja rakasta kaupunkia paikasta, josta en ollut ennen kuvannut sitä. Rakennukset ja yksityiskohdat olivat tuttuja, mutta nyt ne sommittuivat yhteen tavalla, jota en ollut päässyt kokeilemaan.

Taivas paloi oranssina. Jos olisin rajannut kuvaa enemmän oikealle, olisin saanut Aurajoen upeasti mukaan. Taivaan voimakkain palo oli kuitenkin vasemmalla, joten minun piti valita.

Valitsin taivaan, vanhan tehtaanpiipun ja ympäröivät rakennukset. Vasempaan alakulmaan jäivät Wäinö Aaltosen museon kiinnostavat kattorakenteet. Tykkään löytää sommitelmia, joissa luonto ja kaupunki ovat osa samaa kuvaa, samaa maailmaa.

Jos haluan, voin tehdä “jokiversion” myöhemminkin. Alkuperäinen kuva on tallessa Huurussa, ja voin palata siihen. Toistaiseksi haluan pitää tämän rajauksen.

Viisi prosenttia näkymästä

Huomioni tarttuu usein johonkin, joka vie ehkä vain viisi prosenttia siitä, mitä näen. Se voi olla pienten muotojen yhdistelmä, valot ja varjot seinällä tai ihminen, joka kulkee kiinnostavassa paikassa juuri oikealla hetkellä.

Se pieni osa näkymästä voi tuntua poikkeukselliselta. Valokuvaamalla voin jakaa sen hetken myös muille.

Huuru sopii tällaiseen tapaan katsoa maailmaa. Voin valita rajauksen kuvatessa ja jatkaa sen hiomista myöhemmin. Kamerani tallentama koko kuva-ala säilyy, samoin alkuperäinen RAW-tiedosto. Voin siirtää rajausta, laajentaa ja tiukentaa sitä tai löytää samasta kuvasta uuden sommitelman.

Tällainen vapaus on minulle tärkeää. Rajaus ja lopputulos voivat tuntua oikeilta tänään, mutta samassa kuvassa voi silti olla myöhemmin jotain uutta löydettävää.

Epsonista iPhoneen

Aloitin kuvaamisen vuonna 2003, kun perheeseemme tuli ensimmäinen digikamera, Epsonin muutaman megapikselin perusdigikamera. Jäin heti koukkuun. Samoihin aikoihin IRC-Galleriasta oli tullut minulle tärkeä paikka, jossa mahdollisuudet jakaa kiinnostustani valokuvaukseen ja graafiseen suunnitteluun kasvoivat. Kalusto oli rajallinen ja silmä yksityiskohdille vielä kehittymässä, mutta intoa riitti.

Valmistuin graafiseksi suunnittelijaksi vuonna 2007 ja sain valmistujaislahjaksi ensimmäisen digijärjestelmäkamerani. Kuvasin ihmisiä, keikkoja ja ympäröivää maailmaa. Tein kuvia myös lehtiin, muun muassa Ruotuväkeen ja myöhemmin Episodiin. Vuosien ajan kamera kulki melkein kaikkialle mukana.

Vähitellen järjestelmäkamera jäi yhä useammin kotiin, ja samaan aikaan puhelinten kamerat kehittyivät, mutta oma kuvaamiseni oli pitkään lähinnä räpsyjä.

iPhone 11 Pro muutti tilanteen. Olen käyttänyt sen jälkeen ainoastaan Applen Pro-malleja, ja kameroiden kasvaneet mahdollisuudet, erityisesti telelinssit, ovat muuttaneet kuvaamistani. Vapaus valita, miten rajaan kohteen, on merkinnyt todella paljon.

Vesi ja syksyn värit saavat minut melkein aina tarttumaan kameraan. Tyyni vesi, joka heijastaa vanhoja rakennuksia ja ympäröiviä värejä, voi pitää minun ja kamerani huomion pitkään. Syksyn pimeimpinä aikoina auringonvalo tuntuu erityisen kiinnostavalta, lähes harvinaiselta salaisuudelta. Pitkän pimeyden jälkeen varjoilla on yhtäkkiä taas muoto ja suunta.

Sitten etsin tunnetta

Fuugan auringonlaskussa sommittelu oli jo kuvaushetkellä lähellä lopullista. Jälkeenpäin siirsin rajausta vain vähän vasemmalle, kun huomasin, että sillä puolella taivas paloi vielä voimakkaammin.

Sitten aloin työstää sitä, miltä kuva oikeasti tuntuu.

Rakeisuus kuvassa on minulle usein tärkeää. Sen pinta voi saada digitaalisenkin kuvan tuntumaan elävämmältä, melkein kuin pinnassa liikkuisi jotain, se hengittäisi. Säädän myös halationia eli kirkkaiden kohtien ympärille leviävää hehkua ja katson, mitä varjoissa ja huippuvaloissa tapahtuu. Haluan, että tummissa kohdissa näkyvät kiinnostavat yksityiskohdat ja tärkeät kirkkaat alueet säilyttävät luonteensa.

Etsin myös sopivaa terävyyttä. Kuvassa pitää olla riittävästi tarkkuutta, jotta se pysyy kasassa, ja samalla pehmeyttä, joka tuntuu elokuvalliselta ja vähän unenomaiselta. Tässä kuvassa lisäsin värilämpöä, koska se oli jo valmiiksi niin vahva osa taivasta.

Nämä valinnat riippuvat kuvasta ja siitä, miltä haluan sen tuntuvan.

Pysähdys kesken liikkeen

Kun sanon valokuvaa elokuvalliseksi, ajattelen tunnetta siitä, että kuva voisi melkein liikkua. Se voisi olla pysähdys keskellä kiinnostavaa liikkuvaa hetkeä. Se sekunnin murto-osa, jonka koin kauneimmaksi tai kiinnostavimmaksi ja jonka halusin näyttää kaikille muillekin.

Viimeisten parin vuoden aikana minulta on kysytty usein, miten teen kuvistani tällaisia. Se merkitsee paljon, että kuva saa jonkun pysähtymään selaamisen keskellä ja haluamaan tietää lisää siitä, mitä kuvan ympärillä tapahtuu.

Hiljattain eräs Instagramissa kuviani seuraamaan alkanut ihminen lähetti viestin. Hän kertoi kuvien vievän hänet erilaisiin paikkoihin ja saavan hänet ajattelemaan. Hän kuvaili myös, miten kuvat liittyivät hänen omiin tunnelmiinsa.

Sellaista on hienoa kuulla. Jokin, minkä huomasin tietyssä paikassa, on muuttunut kokemukseksi ihmiselle, joka ei ollut siellä.

Katso tuttua reittiä uudelleen

Tällaisten kuvien löytämistä voi harjoitella vaikkapa reitillä, jonka jo kuvittelee tuntevansa kuin omat taskunsa.

Kun seuraavan kerran kävelet töihin, kauppaan tai vaikka salille, anna katseen kulkea tavallista ylempänä. Katso, miten yläkerrokset, kattojen linjat ja puiden latvat rajaavat katua. Talojen välissä voi näkyä kapea kaistale taivasta, oksat voivat kulkea julkisivun yli tai aurinko osua seinään korkealla jalkakäytävän yläpuolella.

Pysähdy, kun jokin tarttuu huomioosi. Ota pari askelta sivulle. Nosta tai laske kameraa. Katso, miten yksi muoto katoaa toisen taakse tai kaksi erillistä asiaa asettuu yhtäkkiä yhteen.

Jos pääset katsomaan reittiä korkeammalta, kokeile sitäkin. Fuuga antoi minulle uusia tapoja kuvata Turkua, ja se sai minut jälleen katsomaan uudelleen muitakin tuttuja paikkoja.

Etsi tutun näkymän sisältä pieni sommitelma, jonka haluaisit toisenkin näkevän.

Kamera omalle tavalleni kuvata

Huuru syntyi tästä tavasta kuvata. Olen käyttänyt erinomaisia iPhone-kamerasovelluksia, erityisesti Halidea ja Moodia. Niillä ja eri iPhoneilla kuvaaminen auttoi vuosien mittaan ymmärtämään, mitä halusin omalta kameraltani.

Halusin kuvaamiselleni tärkeät asiat samaan sovellukseen: sommittelun löytämisen, kuvan luonteen työstämisen ja vapauden palata alkuperäiseen. Halusin kameran, joka tukee sitä, miten huomaan, rajaan ja viimeistelen kuvan.

Huurun projektisivulla kerron tarkemmin kameran tekemisestä. Englanninkielisen esseen kuvagalleriassa ovat nämä kuvat ja muut saman viikon valokuvat, yhteensä 33.

Milloin kuva on valmis?

Sitä on vaikeampi selittää.

Luulen, että siinä auttaa vuosien aikana kehittynyt kuvaussilmä ja oma maku. Jossain vaiheessa katson kuvaa ja minussakin tapahtuu jotain.

Tunnen itse sen, minkä toivon muidenkin tuntevan kuvaa katsoessaan.

Ehkä se on ainoa vastaus, jonka osaan antaa siihen, miksi kuva tuntuu juuri sillä hetkellä valmiilta.